PuutarhaNikkarit 40 vuotta – meidän tarina

Pieni pala paratiisia versoo uutta

40 vuotta kasvun ihmettä

Puhe rönsyää kuin lilja pienessä keittiössä Espoon Finnsissä. Saman pöydän ääressä on kolmen sukupolven puutarhureita, edessä PuutarhaNikkarit Taimia Oy:n 40-vuotisjuhlat. Yritys aloitti vuonna 1982. On aika katsoa sekä taaksepäin että kurkistaa tulevaan.

Aluksi Antero ja Eira Heiskanen alkoivat viljellä vuorimäntyjä ja aronioita. Taka-ajatuksena oli myös tarjota omille lapsille kesätöitä.

– Saivat kitkeä taimia ja ansaitsivat vähän rahaa. Meille Eiran kanssa viljely oli ensin harrastus. Siitä se lähti, 80-vuotias Antero taustoittaa.

Lapset siis kasvoivat taimien kanssa ja olivat mukana pelloilla ja tarhoilla, kun ”ei niitä voinut mihinkään jättää”.

– Multakokkareilla leikittiin, nauraa Heiskasten tytär Katja Nikkari, puutarhuri toisessa polvessa.


Kuusivuotias istutti ratapenkan mansikoita

Ennen oman yrityksen perustamista Antero Heiskasen varsinainen leipätyö oli Hankkijalla vihertyön rakennuspäällikkönä ja myöhemmin Asuntosäätiön viherosaston päällikkönä.

Maat ja mannut olivat tuttuja jo lapsuudesta, jolloin hän istutti ensimmäiset taimensa.

– Kuusivuotiaana kävin kaivamassa Suonenjoen aseman ratapenkasta mansikan taimia ja istutin ne kotona sikalan seinustalle. Kun äiti huusi syömään ja ihmetteli, mitä siellä kökötin, vastasin, että istutin mansikoita ja odotin marjoja.

Viljelyinto hiipui, kun äiti kertoi, että odotus voi olla pitkä. Vähän isompana Antero kävi 4H-kerhoa ja kasvatti viljelytilkulla tilliä, persiljaa, porkkanaa sekä naurista. Sadon hän myi Suonenjoen torilla.

Anteron ja Eiran tyttärentytär Janni Puhakka on yrityksen kolmatta sukupolvea. Hän toteaa mummolan pöydän toiselta puolelta, että ilmankos yrityksen perehdytyskansiossa tähdennetään edelleen: ”Tarkista, missä sijaitsevat tilli ja persilja!”

Eiran sukujuuret ovat Rautalammilla kahdeksanlapsisessa perheessä, jossa joutui kasvattamaan pikkuveljiä ja harventamaan lanttua. Multa, pellot ja pientareet tulivat tutuiksi.


Paluu harharetkiltä puutarhaan

Antero kertoo, että tunsi kutsumusta puutarha-alalle mutta ajautui ojankaivuuseen ja metsään.

– Kotona tarvittiin rahaa, koska isä sairasti. Metsätöissä ansaitsin aluksi kolme markkaa päivässä, ja kortteerista piti maksaa myös kolme markkaa. Isä ihmetteli, kun savotasta ei kertynyt tienestejä.

Kun metsäsavotat vaihtuivat harjoitteluun Billnäsin taimistolla historiallisen Kuninkaantie varressa, savottakaverit manasivat, että ”joka mettään syntyy, se sinne palaa”. Mutta Antero ei palannut vaan löysi jopa armeijassa töitä vääpelin pihan ja kasvimaan hoitajana.

Tie vei nuoren miehen myös Ruotsiin viljelmille ja kauppapuutarhaan, jossa alasta karttui lisää tietoa.

– Siellä kasvatettiin jouluna kukkivaa syreeniäkin. Kasvatus alkoi heinäkuussa, taimet istutettiin ruukkuun, jossa se tiputtivat lehdet ja kokivat talven jo syksyllä. Kukinta alkoi jouluna, Antero kertoo erikoisuudesta, jota saa nykyisin lähes ympäri vuoden.

– Metsän kaataminen muuttui metsän kasvattamiseksi, Katja Nikkari summaa isänsä polkua puutarhuriksi.

Otavan puutarhaoppilaitoksen yleislinjan käynyt ja myöhemmin Lepaan puutarhaopistossa hortonomiksi opiskellut Antero kertoo:

– Koin jo Otavassa, että olin kuin Odysseus, joka palasi harharetkiltä.


Yrittäjä tarvitsee yhdistyksiä ja markkinointia

Myöhemmin Antero suoritti tutkinnon Markkinointi-instituutissa.

Aluksi markkinointi perustui soitteluun kavereille: tällaista olisi tarjolla. Ensimmäinen erä vuorimäntyjä kasvoi Karja-Lohjalla. 2000 kolmivuotiasta puuta, joiden latvuksen halkaisija oli noin 40 senttiä, menivät kaupaksi Turun seurakuntien uudelle hautuumaalle.

– Itsekseen kasvoivat. Rikkaruohoja torjuttiin ja taimia latvottiin, että tuli tuuheutta.

Vihdissä kasvanutta kuuden hehtaarin aroniaviljelmää koettelivat kovat myyrävuodet.

– Pikkuisen harmitti. Meillä oli 200 000 pensasta, ja asiakkaina rakennusliikkeitä. Jotain saatiin pelastettua.

Myös Eiran kotona kasvoi vuorimäntyä ja Anteron lapsuuskodissa pihlajan piiskataimia, joista osan osti Espoon kaupunki. Kasveja myytiin myös Seppälänkankaan hautausmaalle Jyväskylään ja Rauman kaupungille.

Yrittämisessä ja markkinoinnissa kontakteilla ja Anteron osallistumisella yhdistystoimintaa oli suuri merkitys.

– Toimin puutarha-alan, viherrakentajien sekä taimistoviljelijöiden yhdistyksissä ja Puutarhaliitossa ja olin yksi Puutarhakauppiaiden perustajajäsenistä.

Katja ja Janni ovat osaltaan jatkaneet aktiivista hallitustoimintaa Suomen Puutarhakauppiaissa, joka edustaa suomalaista perheyrittäjyyttä puutarha-alan erikoiskaupan sektorilla.


Cisse Häkkinen antoi Jonsokille uuden nimen

Työ laajeni, kun Santapellontieltä Espoosta vuokrattiin maata mansikanviljelylle. Kuusivuotiaan pojan Suonenjoella syntynyt unelma alkoi rönsytä Jonsokia, norjalaista lajiketta.

– Asiakkaana käynyt Cisse Häkkinen nimesi Jonsokin ”Joensuun sokerimansikaksi”, Eira muistelee hymyssä suin.

Joskus asiakas saattoi koputella aamulla ovella, mutta yleensä marjat vietiin tarjolle tukkutorille Sörnäisiin ja torille Espooseen.

Heiskaset vuokrasivat Tapiolasta pommisuojasta varastointi- ja työtilan. Antero oli lukenut myös lumivarastosta, joka oli halpa varastointapa taimistoille.

– Lumeen tehtiin kuormalavan kokoisia reikiä ja taimet tiputettiin hangen sisälle. Kasvit pyrittiin myymään lepotilassa ja varastointi pidensi esimerkiksi ruusujen myyntiaikaa. Toin Suomeen 4000 ruusua ja pystyin myymään ne tukkuun. Avainasia oli lumivarasto, Antero selittää.


Isoisä toi Euroopasta David Austin -ruusuja

Työteliäisiin vuosiin mahtuu niin menestystä kuin tappioita. Suuret vaahtera- ja tammi-istutukset aidattiin huolellisesti, mutta lumi painoi aidan alas ja lomalta palaavat viljelijät löysivät lumesta jäljet: jänis oli kulkenut puurivejä pitkin ja napsinut kaikki poikki.

Kun perhe muutti tälle tontille Finnsiin, saatiin tammikantaa siirrettyä mukana. – Nyt niistä enää muutama iso jäljellä, Antero sanoo.

Puutarhatilalla oli vanhat kasvihuoneet, joissa viljeltiin aluksi perennoja, kesäkukkia, joulukukkia, atsaleoja, tulppaaneja ja narsisseja.

– Joulutähti oli vaikea, Eira kertoo sen ajan lajikkeista.

Antero muistelee, että aluksi lajikkeita valittiin useita satoja rohkeasti kokeilumielessä. Hän toi Suomeen esimerkiksi englantilaisia David Austin -ruusuja, puutarhojen todellista tuoksuvaa kaunotarta.

Janni, perheyrityksen nuorin sukupolvi muistuttaa, että isoisä oli edelläkävijöitä tuodessaan taimia Euroopasta:

– Vieläkin meille on erityistä myydä David Austin -ruusuja. Sekä vanhojen että uusien lajikkeiden kirjo on laaja.

Vaatimattomasti vanha puutarhuri toteaa, että hän vain katseli ja lueskeli ulkolaisiakin taimiluetteloja ja oppikirjoja.

– Sieltä valitsin. Alkuun tilasin 2000 eri perennalajiketta, joista osa valikoitui menestykseksi ja osa oppimiskokemukseksi. Koitettiin haistella, mitä kannatti tehdä, ja siitä tuli joku idea.


Pussitimme liemijuurekset 20 vuotta etuajassa

Työ haastoi puutarhurin myös keksijäksi ja kokeilijaksi. Antero ideoi hydraulisesta pakkauslaitteesta käsikäyttöisen version. Juuri niin päin. Nopean ja tehokkaan pussitussysteemin, jolla pystyi pakkaamaan 1500 tainta päivässä.

– Olin käynyt puistorakennuslinjan ja puutarhakoulun yleislinjan, halu oppia lisää oli suuri. Eniten opin asiakkailta, omakotiasujilta ja puutarhaharrastajilta, joilla oli valtava määrä tietoa. He olivat paras ”oppikirjani”.

Ensimmäinen myymälä perustettiin Espoon keskukseen. Tarjolla oli muun muassa itse kasvatettua mansikkaa – kuinkas muuten! – pensaita, puita, kukkia, kukkasipuleita, siemeniä, ruukkuja.

Rakennettiin puutarhoja ja pihoja. Mukana oli myös poika Petteri.

Elintarvikekauppoihin saatiin viherkasviautomaatteja, joiden tuotosta yrittäjä sai noin neljänneksen.

– Aloimme pussittaa paloiteltuja, itse kasvatettuja liemijuureksia myyntiin; siinä olimme 20 vuotta etuajassa.


Sain yhdistää rakkauden kasveihin, luonnon ja asiakaspalvelun.

Myöhemmin Espoonlahteen ja Herttoniemeen nousi kaksi muuta myymälää. Tässä kohtaa tarinaa on syytä palata siihen, kuinka Katja alkoi seurata vanhempiensa jälkiä puutarhaan ja kasvihuoneille. Antero muistuttaa, ettei hän toivonut tai painostanut lapsiaan jatkamaan tällä alalla.

– En tuputtanut enkä halunnut sitä painolastia Katjalle. Mutta jostain syystä hän oli innokas tekemään kauppaa.

”Minä pieni baarityttö tiskin takana häärään, asiakkaita ahkerasti palvelen ja määrään. Rahat pistän taskuihin, niillä ostan tikkarin”, Katja lorutteli lapsena mökkikirjaan.

– Kun asuttiin Tapiolassa, meillä on viljelypalsta, ja myöhemmin kerrostalokodissa olin ylpeä, kun sain kasvin menestymään oman huoneeni ikkunalla.

Katja muistaa hyvin muuton Finnsiin.

– Olin onnessani, kun puutarhatilalla kasvoi kymmeniä vanhoja omenapuita ja marjapensaita. Oli mahtava seurata luonnon kiertokulkua maalaishengessä.

– Nuorena sanoin kuitenkin, ettei minusta ainakaan puutarhuria tule. Mutta nautin mansikan poiminnasta ja torimyynnistä. Sain yhdistää rakkauden kasveihin, luonnon ja asiakaspalvelun. Tämä on ihanaa työtä, enkä voisi kuvitella itseäni toimistoon istumaan, Katja kertoo ja lainaa kiinalaista sananlaskua:

”Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla koko elämän onnellinen, aloita puutarhanhoito.”

– Nuorempana ajattelin myös, etten tarvitse mitään papereita. Sitten alkoi ärsyttää, kun asiakkaat kyselivät: ”Onko puutarhuri paikalla?” Aikuisopiskelun kautta sain puutarhurin paperit Rajamäeltä, samasta paikasta, josta vävykin valmistuu kohta puutarhuriksi.


Myymälät kasveille, koti perheelle

Vuonna 1984 Heiskasen tontille ilmestyi 14-vuotias Teemu Nikkari, vuotta nuoremman Katjan poikaystävä. Hänellekään tyttöystävän maanläheinen elämäntyyli ei ollut vierasta. Luonnossa liikkuminen oli tuttua mökiltä ja lapsuudesta.

– Aluksi juurrutimme pistokkaita ja lisäsimme pensaita. Myöhemmin olin kiireapuna esimerkiksi piharakentamisessa ja kivihommissa, mutta tein vaihtelevasti töitä muualla. Pelasin myös jalkapalloa.

Teemun timpuritaidoilla nousivat myymälät Espoonlahteen ja Herttoniemeen. Sekä oma koti Finnsiin.

– Hoidin 1000 neliötä kasvihuoneita. Työhön kuului ylläpitoa, lasien vaihtamista, kittausta, pumppujen kunnostusta ja vaihtoa.

Corten-teräksen innoittamana Teemu oli toteuttamassa Aleksi Jaakkolan suunnittelemaa valtavaa teräksistä Ämmänpäre-tilataideteosta, jonka Suomussalmen kaupunki tilasi 150-vuotisjuhlavuoteensa.


Imeläkirsikasta tuli myyntijysäys

1980-luvulla Antero alkoi käydä messuilla Saksassa ja Hollannissa. 90-luvulla Pasilan Messukeskuksen puutarhatapahtumista tuli pelastus tiukkaan rahatilanteeseen. Messumyynnin lisäksi tapahtumat lisäsivät tunnettuutta ja myyntiä myös myymälöissä.

– Se oli tehokasta markkinointia. Aloimme tehdä messuille omaa lehteä, johon kirjoitin ruusurunon. Sen voimalla myytiin ainakin 5000 ruusua. Kun yksi erä loppui, tilasin aina lisää, Antero kertoo.

Lehdessä ilmoitettiin myös amppelimansikasta, joka myi messuilla kuin häkä. Samoin Anteron Suomeen tuoma ”imeläkirsikka”, jota hän kutsuu ”jysäykseksi”.

– Kun pistin lehteen ilmoituksen, ihmiset jonottivat uutta lajia ja jouduin tilaamaan 3 uutta satsia. Täällä oli ollut vain hapankirsikkaa, ja uutuudessa viehätti sen imelyys.

Yritys vauhditti myyntiä myös teemavuosilla.

– Puutarhakuningatar pioni sai oman teemavuotensa, samoin leimukukat ja liljat, joista esimerkiksi päivänliljoilta esiteltiin parikymmentä hienoa lajiketta.


Laske kastellessa kolmeen jokaisen kesäkukan kohdalla

Pöydän ääressä tullaan 90-luvun puoliväliin, jolloin puutarhan pakkauspöytä toimi välillä hoitopöytänä; kukkien ja purkkien vierelle ilmestyi pikkuinen Janni. ”Helppo vauva” isoäidin mukaan.

Leikki-ikäisenä Janni oli mukana kasvihuoneilla ja mahlan keräämisessä Anteron kanssa.

– Varmaan hän sanoi, että ”pidä sä tätä kippoa”, ja luulin hoitavani koko tärkeän prosessin. Antero opetti luonnon kunnioittamista.

Kotitontilla oli tarhojen ja puutarhan lisäksi ankkalammikko, pari lammasta, kanoja, Kornelius-kukko, navettakissa Molli ja hevonen.

– Niin että sydämeltäni olen aivan maalaistyttö.

TETit ja kesätyöt hoituivat isoisän perustamassa yrityksessä muun muassa messuapulaisena, kastelijana ja hyllyjen järjestelijä. Vanhempi polvi opetti, että kastelu on kaikkein tärkein tehtävä ja jokaisen kesäkukan kohdalla piti laskea kastellessa kolmeen.

– Teinivuosien ja pienen kapinoinnin jälkeen aloin arvostaa yhä enemmän luontoa ja vaikka täällä kotipihassa olevia istutuksia ja pieniäkin yksityiskohtia.

Janni aloitti vakituisesti perheyrityksessä toimistotöissä vuonna 2016.

– Viihdyn ihmisten seurassa, ja huomasin, että tykkäsin erityisesti auttaa asiakkaita kasvien kanssa. Välillä olin toimistossa ja välillä pääsin myymälään. Työ on monipuolista yhteistyötä. Tilataan uusia lajikkeita ja yhdessä pohditaan, miksi joku kasvi myy ja toinen taas ei, Janni kertoo.

Katja lisää, että samoin kuin isä toimi hänen tapauksessaan, ei hänkään ole pakottanut Jannia alalle. Se ei vain toimisi tyttärenkään kohdalla.


Kiireestä mullan ääreen ja lapsuusmuistoihin

Pöydän ääressä istuu myös Jannin aviomies, kaupallisen koulutuksen saanut Markus Puhakka, joka on löytämässä paikkaansa perheyrityksessä.

– Osittain tämä on itselleni täysin uusi maailma, osittain olen siinä saanut palata omille juurille ja lapsuuden kesien kallioille ja mullan ääreen.

Hektisen elämänrytmin ja länsimaisen tehokkuuden sijaan tarjolla on luonnon ja elämän ihmettelyä, niin tulevalle puutarhurille kuin asiakkaille. Pisara ruusun terälehdellä ja tuoksu, lehden muoto ja nahkeus sekä veden solina pihalla voivat auttaa pysähtymään ja olemaan enemmän läsnä tässä hetkessä.

– Olen alkanut ajatella, mitä luonto antaa minulle ja mitä itse voin antaa sille. Mielessäni on ihmisiä, joilla päivän aikana ainut kosketus on tietokoneen näppäimistöön. Miltä tuntuisi välillä koskettaa märkää maata, nähdä kasvua ja katsella jotain kaunista kukkaa kotona, Markus sanoo.

Janni lisää, että oman suvun kautta se kosketus maahan on monella aivan lähihistoriassa. Kaivataan juurille.

Katja arvelee, että kitkemistä ei moni kaipaa. Sen sijaan kaivataan kokonaisvaltaista elämystä, jonka luonto tarjoaa kaikille aisteille.

– Miltä mansikka tai orvokki tuoksuu? Miltä kuulostavat haavan lehdet ja ruohon kahina tuulessa?

Eira toteaa, että puutarha-ala on tarjonnut kauneutta ja etuja, joita ei monessa ammatissa voi kokea.

Antero mainitsee ihmettelyn ja kokeilun vapauden. Ala on tarjonnut myös leivän ja ystäviä.

– Ihmettelyn ja ihastelun pitäisi pysyä mukana, ettei mene liian akateemiseksi. Kokeilun vapaus ja into on monen homman hiiva. Kuten nuorempana jo harjoitteluaikana ja koulussa tunnen edelleen keväällä, miten mustarastaan ja satakielen laulu sekä poppelin tuoksu herättävät uuden elämän henkiin.

– En ole katunut, eikä ole ollut tylsää.


Astiataimia, multaa ja puuleluja

Yrityksessä oli sukupolvenvaihdos vuonna 2008. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun kasvihuoneet kaipasivat uudistamista ja tuotteita ja toimintatapoja piti vaihtaa uusiin.

– Kesäkukkia alkoi tulla niin paljon muualta myyntiin, ettei viljely enää kannattanut. Valmiit astiataimet pidensivät myös myyntiaikaa eikä esivalmisteluja tarvittu kuten ennen, Eira kertoo.

Puutarhurilla on edelleen sesonkinsa, mutta moni asia on muuttunut, esimerkiksi tekniikka ja kassajärjestelmät. Samoin verkkokaupan tulo on muuttanut alaa.

Katja muistaa ajan, jolloin tuntui vitsiltä, että joku ostaisi multaa säkeissä, kun sitä oli joka pellon pientareella.

– Oli hullua, kun sitä myytiin huoltoaseman kautta, Antero sanoo.

Jokin aikaa sitten hän ihmetteli puisia lentokoneita PuutarhaNikkareiden hyllyssä.

– Kun tulin alalle, puutarhaliikkeissä ei myyty puuleluja.

Joku asiakas oli kuitenkin kysellyt: ”Kuka on sisäänostaja, kun teillä on niin kivoja tuotteita?”


Pihoista on tullut sisätilojen jatke

Anteron mainitsemat tuotteetkin heijastelevat muutosta. Puutarha on muuttunut ja sitä ”sisustetaan”, tietää televisiossakin vinkkejä jakanut Katja.

– Ennen pihat olivat suurempia ja siellä oli vähemmän kaikkea per neliö. Nyt pihaa laitetaan sitä enemmän mitä pienempi se on. Ulkotiloista on tullut myös sisätilojen jatke, oli kyse pihasta, terassista tai parvekkeesta. Elämää ja asumista on siirretty ulos, ja siihen panostetaan muutenkin kuin kasveilla, Katja sanoo.

Joku haluaa helpon ja selkeän pihan, nurmikkoa ja rivin tuijia, mutta Katja vierastaa yksipuolisuutta ja haluaisi pihoille kerroksellisuutta, monimuotoisuutta ja vuodenaikojen vaihtelun näkymistä.

Eira muistuttaa suuresta muutoksesta, joka on tullut ilmaston lämpenemisen myötä. Se on tietysti ympäristön uhka, mutta jotain mahdollisuuksiakin se tarjoaa. Kasvukaudet pitenevät ja meillä voi kokeilla uusia lajeja. Esimerkiksi magnolia voi menestyä suojaisassa paikassa 1A- ja 1B-kasvuvyöhykkeillä.

– Eräänä vuonna asiakas osti joululahjaksi omenapuun, joka oli saman tien vielä istutettu. Syksy oli niin lämmin, Janni sanoo.

Nykyisin moni haluaa myös valmiiksi isoja kasveja.


Puutarhatyöt poistavat stressiä

Katja luettelee, mitä kaikkea puutarhatyöt tarjoavat vaivan palkaksi sekä puutarhurille että hänen asiakkaalleen:

Itsetekemisen iloa, hyvinvointia, rentoutumista, työn tuloksia, vaikkakin välillä kärsivällisesti odottaen, ulkoilmaa ja hyvää mieltä.

– Kaikki se, minkä eteen näet vaivaa, palkitsee. Jos haluat hienon puutarhan, se vaatii vaivaa, mutta kyllä siitä sitten myös nauttii.

– Tämä on postiviinen ala, joka tuo hyvinvointia ihmisille. Kaikki puutarhatyöt parvekeviljelystä pihatöihin poistavat stressiä.

Rentouteen kuuluu myös lupa kokeilla, epäonnistua ja kokeilla uudelleen.

– Jos puutarhuri tekee virheen ja kukka kuolee, yrität uudelleen. Samalla opit kärsivällisyyttä. Et voi pakottaa, vaan luot kasvulle suotuisat olosuhteet. Et voi kiirehtiä, kukka kasvaa omalla nopeudellaan ja ajallaan. Ja sinä hyväksyt oman pienuutesi ja mahdollisuutesi vaikuttaa.

– Olen vähän hätäinen luonne, mutta työ helpottaa siinäkin, Katja sanoo.


On hienoa tuntea kasvattajat ja kasvupaikat

Katja iloitsee myös kohtaamisesta ihmisten kanssa.

– On hienoa tuntea kasvattajat henkilökohtaisesti ja tietää mistä kasvit tulevat. Meillä on jopa 40-vuotisia kauppasuhteita. Käymme pienissä kylissä tapaamassa viljelijöitä. Kuljemme kumpparit jalassa pitkin peltoja ja valitsemme kasveja. Varsinkin ulkomailla on kilpailusta huolimatta yhteistyötä, ja viljelijät neuvovat kenen luota löytyy mitäkin lajiketta, Katja kertoo.

Joka kevät hän iloitsee, kun vakioasiakkaat, jopa vuosikymmenten takaa, ilmestyvät uskollisesti myymälään toiveineen ja suunnitelmineen.

Samoin Katja innostuu nuorista asiakkaista, jotka ehkä koronapandemia ja maailmantilanne on saanut innostumaan viljelystä.

– On hienoa saada heidät kokeilemaan ja onnistumaan. Neuvon alusta asti, kun nuoret tulevat ostamaan siemenet ja ruukut. Viikon kuluttua he saattavat tulla kertomaan kuinka versoo ja syksyllä: Saatiin 200 tomaattia!

Janni toteaa, että aiemmin tieto kulki äidiltä tyttärelle; milloin ja miten leikkaat omenapuut, millaista kasvupaikkaa tai kastelua kasvi vaatii. Enää tieto ei kulje samalla lailla.


Sää ja muita yllätyksiä paratiisissa

Kun Antero ja Eira jäivät eläkkeelle runsaat kymmenen vuotta sitten, alkoi yrityksestä tulla Katjan toimitusjohtajuuden ja sloganinsa myötä ”Pieni pala paratiisia”.

– Olin tehnyt toimarin hommia, mutta kyllä lopullinen vastuu ja taloudellinen riski pelottivat. En ole kovin rohkea, mutta luotin, että elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Aina asiat eivät mene ihmisen mielen mukaan, säätä ei voi hallita ja usein tullee jotain uutta ja yllättävää, joka on pakko hoitaa. Olen oppinut elämään sen kanssa.

Antero muistuttaa, että samoin sanoi Halldor Laxness: asiat tulevat järjestymään.

– Joustava kannattaa olla ja alalla menestyminen vaatii tiettyä säänkestävyyttä. Intervallityö on raskasta. Sesonkeja pitää jaksaa, mutta niiden vangiksi ei saa jäädä. Muuten palaa loppuun.

Sukupolvenvaihdoksen yhteydessä isä sanoi tyttärelle: ” Älä tee kuten minä vaan fiksummin.”

– Haluaisin siirtää saman viisauden lapsilleni ja Markukselle. Samalla tajuan, että he osaavat jo, Katja sanoo.

– Innoissani katson heidän touhujaan. On ihana seurata, millä vauhdilla nuoret imevät tietoa, ja hienoa, että he osaavat tehdä asioita paremmin kuin minä. Tämä tekee ylpeäksi, vaikka välillä on vaikea luopua ohjaksista, Katja sanoo.

– Me ollaan superonnekkaita siinä, millaisia opettajia meillä on ympärillä. Saamme myös kokeilla sekä oppia liiketoiminnasta ja kasveista, Janni kiittää.

Myös Teemu sanoo katsovansa hyvillä mielin nuoren polven työtä.

– Sanoin joskus Jannille, että on aika näyttää, miten omat siivet kantavat. Hän on siihen kasvanut, ottanut siitä vaarin ja on luottamuksen arvoinen.

Nuori kotipuutarhuri haaveilee myös omista viljelyksistä.

– Rakastan innostua asioista, kokeilla ja nähdä uutta. Haaveilen omien kesäkukkien ja perennojen viljelystä myyntiin.

Vanhempi puutarhuri myhäilee ja rohkaisee:

– Hyvä jos jossain muodossa harrastat viljelyä ja olet tuntosarvet ulkona. Innostus tekee kaiken keveäksi, Antero sanoo.

Edelleen hän jatkaa ideointia aamukahvipöydässä ja testaa ajatuksiaan Eiralla. Tämä sitten hyväksyy tai hylkää.


Puutarhurin hääkimpussa on puutarha

Lopuksi niputetaan jokaisen suosikkikukka ja lempipuu.

Antero vilkaisee ruukkuja ikkunalla.

– Olin joskus töissä Turussa puutarhalla, jossa oli pari sataa orkidealajiketta. Sain sieltä hyvin opin, mutta nämä orkideat Eira on saanut menestymään.

– Kukista vielä narsissit, tulppaanit, pikarililjat, puista kirsikka ja keväällä vihertävä lehmus, johon osuu ilta-aurinko. Sen vihreän näkee ehkä vain muutaman kerran eläessään, ja se on melkoinen tunne-elämys.

Eiran suosikkeja ovat aina olleet orvokit, jotka hän saa kukoistamaan Lapin mökilläkin kesän jatkuvassa valossa. Suosikkipuu on koivu, joka yllättää aina silmuillaan ja jonka hiirenkorvista saa mahlan ja viskin kanssa tymäkkää juomaa.

Freesiaa ja ruusua oli aikoinaan Eiran hääkimpussa, jonka sulhanen suunnitteli ja tämän opiskelukaveri sitoi.

Katja puolestaan sitoi itse hääkimppunsa Oriental-liljoista, freesiasta ja muratista. Hääpaineissa morsian näki painajaisunen, jossa hän meni vihille saunavasta kädessä.

– Suosikkejani ovat tulppaanit, jotka kertovat uuden alusta ja luonnon heräämisestä. Odotan myös aina sitä ensimmäistä leskenlehteä. Anterolta opin, että pieni kukka keväällä vastaa kukkapeltoa kesällä.

– Syksystäkin tykkään, myös se on uuden alku. Kun istutat pienen siemenen tai ja sipulin, se värjöttelee piilossa talven ja ilmestyy keväällä.

Tulppaani on myös Teemun suosikki, erityisesti papukaijatulppaanit ja ranskalaiset tulppaanit.

– Syreenin tuoksu tuo kesän, kirsikkapuu on kaunis, trendikäs ja vanhemmiten äärettömän hieno.

Nuori polvi pysyy linjassa ja valitsee myös tulppaanit, Janni pastellit ja valkoiset, Markus pitsireunaiset, joita hän valitsi Jannin Ystävänpäiväkimppuunkin.

Jannin hääkimpussa oli David Austin -ruusua, jaloangervoa, sinipiikkiputkea, oksaruusua, eukalyptusta, Blushing Bride -kukkaa, siis kuin koko puutarha kuten puutarhurille sopii.

Janni pitää rautatieomenapuusta tai kirsikasta, isänsä lailla. Markus päärynästä.

Antero summaa, että suosikkia voi vaihdella vaikka joka päivä. Yksikin kukka on kaunis, ja ihminen tarvitsee sielun ruokaa, kauneutta.


Nuput aukeavat ikkunan takana

Kun kolme sukupolvea kokoontuu tänne Anteron ja Eiran pöydän ääreen, puhe luiskahtaa helposti vaikka omenalajikkeisiin. Kohta nuput puhkeavat ikkunan takana kotitontilla. Kohta asiakkaat hakevat puunsa ja pensaansa myymälöiden pihoilta. Sieltä missä ne odottavat David Austin -ruusujen kanssa.

Kun Antero ja Eira, joskus kahdestaan, joskus Katjan ja kolmen koiran kanssa käyvät lenkillä, he katselevat laajaa tonttia, jossa nyt kohoaa uudisrakennuksia. Vielä on muutama tammi jäljellä. Ensimmäinen puutarhurisukupolvi näki ne pieninä taimina. Sitten ne kasvoivat toisen ja kolmannen sukupolven nähtäväksi ja nojattavaksi.